Takaisin valoon

Syöksähdin saunasta jäiseen mereen ja tallustin avojaloin hangessa. Ihmettelin hankia ja pimeydessä loistavia valoja. Nautin purevasta pakkasesta. Saunomisen ohella inkiväärilimsasta.

Mietin lauteilla istuessa, valtavasta saunan ikkunasta merta ihaillessa, että miten onnelliseksi selvä mieleni tulee luonnosta. Koin tuona iltana, siellä metsän siimeksessä ollessani olevani harvinaisen elossa.

Ja tuota iltaa seurasi päivä, jolloin laskin pulkalla mäkeä alas, kierin ees taas, nauroin ja hörpin piparminttuteetä termarista. Istuin alas kahvilaan juomaan kaakaota, lämmittelemään, ihmettelemään kahvion vessan peilistä pipotukkaa ja punaista nenää.

Talvipäiviä, kerrassaan.

Vielä juodessani, noistakin päivistä kumpaisaakin olisi värittänyt alkoholi, joka olisi vienyt päivistä aikaa, oikeita tunteita, energiaa ja ajatuksia. Koska juodaan? Voinko vielä juoda? Onko outoa jos jo/vielä juon? Juoko muut? Paljonko me juodaan?

Nyt sen sijaan, nyt sitä vain elää. On hetkessä.

Juodessani olen vauhdikas kaupunkieläjä. Norkoilen ravintoloissa ja olen liikkeessä mahdollisimman paljon. Haen ja etsin tunnetta, uusia kokemuksia, välttelen tyhjyyden tunnetta.

Selvänä vauhdikkuus vaihtuu aina urheiluun. Aina silloin muistan, miten rakastankaan liikkua ja haastaa kehoani. Samalla mieli rauhoittuu. Vietän päiväkausia itsekseni omien projektieni parissa. Kaipaan metsään ja huomaan vältteleväni vipinää. Tyhjyys ja rauha lämmittävät.

Kumpi näistä on aito minä? Niinpä.

Suunnittelin Lappiin muuttoa ensimmäisen kerran exäni kanssa vuosia sitten. Taisin olla juuri tuolloin selvällä jaksolla. Asia jäi, tuli erokin. Join taas vuosia, paljonkin.

Seuraavan kerran Lappi tuli ajatuksiini kesällä 2020, kun alkoholin lopettaminen alkoi kutkutella mielessäni ja aloin viettää pidempiä pätkiä ilman viiniä, kuin tunnustellen.

Istuin heinäkuussa saaremme mökin kuistilla äitini kanssa. Totesin:

”Tää voi kuulostaa hullulta, mutta epäilen, että lähden Lappiin ensi vuonna.”

Äiti sanoi, että uskoisi minun viihtyvän siellä. Minua ihmetytti, että olin sanonut sen ääneen, ja minua ihmetytti, ettei äitini toppuutellut lainkaan.

Ja niin, kun marraskuussa lopetin juomisen kokonaan vuodeksi, alkoi ajatuksille tulla enemmän tilaa. Mieleni ja kehoni huusivat luontoa ja tyhjyyttä. Lappi tuli uniini. Aamuihini. Tietokoneeni näytölle. Päiväkirjani sivuille kirjoitetuiksi sanoiksi, ja pian puheeksi huulilleni, ja sen kautta oikeiksi päätöksiksi.

Lappiin. Luontoon. Sinne tunnen kaiken minussa kuuluvan, juuri nyt.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *