Viimeiset viinipullot

Sunnuntaiaamuna 22. marraskuuta 2020 silmäni rävähtivät auki. Ensinnäkin automaation tavoin häpeästä, ja toisekseen pelosta siitä, mitä olen jättänyt tekemättä, ja kolmannekseen siitä, mitä olen tehnyt.

Sohvalta kuului voimakasta krapulaista tuhinaa ja sohvan vieressä seisoi puolilleen juotu viinipullo, joka ei ollut puolillaan siksi, että olisimme sohvalla nukkuvan kanssa juoneet vain lasilliset, vaan koska viidennen pullon jälkeen ei enää saanut kuudetta alas. Viisi pulloa on silkka arvio – en oikeasti tiedä, montako pulloa joimme yhden illan aikana.

Meillä molemmilla oli edellisenä iltana ollut selkeä syy juoda: halusimme ensinnäkin unohtaa kuluneen viikon ja sen tuomat murheet ja stressit, ja toisekseen halusimme boostata naurua. En koskaan juo niinkään suruuni, vaan juon pitääkseni hauskaa, eikä syy juomiseni mahdottomuuteen ole illat jotka päättyisivät itkuun tai huutoon, vaan enemmänkin se, etteivät ne illat pääty. Olen valmis viettämään ikuisen festariyöltä tuntuvan rämäpääseikkailun vaikka tammikuisena keskiviikkoiltana, jos minut lyö yhteen toisen sekopäisen viinisiepon kanssa.

Automaatioksi muuttunut häpeän tunne konkretisoitui, kun muistikuvat alkoivat palata yksi kerrallaan. Pilkku oli lähestynyt, vielä oli täytynyt tilata yksi pullo. Minuun ihastunut koulukaveri laittoi viestiä, hän oli ikään kuin kutsunut itsensä moikkaamaan meitä, ja minä olin toivottanut hänet iloisesti tervetulleeksi.

Muistikuvat päättyvät.

Muistikuvat jatkuvat siitä, että teen pedin ystävälleni, teen hänelle samalla leipää, keitän teetäkin, olen istuttanut koulukaverini olohuoneemme sohvalle, suutelen häntä, yhtäkiä olen taas keittiössä, talutan ystäväni petiin, käyn välissä taas olohuoneessa suutelemassa, kädet menevät paidan alle, sitten taas keittiön hellan ääreen paistamaan muistaakseni kananmunaa, vien kananmunaleivät ystävälleni, kas näin, saan ystävän syötettyä ja nukkumaan ja jatkan itse syömään koulukaverini naamaa, kunnes kuulen olohuoneen oven käyvän ja kämppikseni tervehtivän meitä.

”Emmehän herättäneet?” muistan kysyneeni, ja muistan, että ei kuulemma, että vessaan kämppis on vain herännyt käymään, tämän jälkeen koulukaverini on lähtenyt, mutta saatoinko hänet ulos vaiko en, en tiedä,

ja seuraava muistikuvani on sisäpihaltamme, jossa poltin yksin ja hämilläni puoli askia tupakkaa ja laitoin entiselle poikaystävälleni kaksi noin viiden minuutin ääniviestiä, joissa selitin koko illan tapahtumat ja jotka päätin kysymykseen:

”Mietitkö koskaan, teimmekö erotessamme virheen?”

No niin.

Alan kasata selviytymisstrategiaa ulos häpeäni koukeroista. Joudun kohtaamaan kämppikseni, mutta koulukaveria etäopiskelun vuoksi en. Se on hyvä. Jos piileskelen muutaman päivän, kämppiksenikin elämään tulee muuta sotkua, ja hän unohtaa mitä keskellä yötä näki. Kaikilla on omat murheensa, ei kukaan jaksa muita mielessään moralisoida.

Enkä minä ole tällainen, vakuuttelen itselleni.

Ystäväni herää ja haluaa kahvia. Juomme kahvit ja summaamme iltaa. Ystäväni nauraa minulle katketakseen ja minä en tiedä miten päin olla. Lähetän WhatsApissa kaikille luottoystävilleni selonteon viime yön tapahtumista ja pyydän synninpäästöä. Valtaosa vakuuttaa, ettei moka ollut järin paha, mutta yksi ystävistä kysyy, että pitäisikö minun nyt oikeasti olla juomatta.

”Pitäisi”, minä vastaan.

”Aloitat vaikka blogin. Kirjoitat siitä, että et juo”, ystäväni jatkaa.

”Ja mä voin olla juomatta sun kanssa. Asetetaan aluksi päivämäärä, vaikka vuoden päähän.”

”Ai että olisit mun kanssa vuoden juomatta?” kysyn ihmeissäni.

”Joo.”

Tunnen tekosyiden vähentyvän. Joku tarjoutuu seurakseni vuoden tipattomalle ja pyyteettömästi kannustaa minua kohti sitä ratkaisua, josta olen kuukausi… ei, vaan josta olen jo vuositolkulla puhunut.

”Okei”, näin myönnyn,

ja tässä minä nyt, muutamaa päivää myöhemmin istun, tänä torstai-iltana, käsissäni kuppi teetä ja tämä uusi blogi, edessäni 361 alkoholitonta päivää ja mielessäni epäluulo omasta suoriutumisestani.

Tervetuloa.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *