Miksi en kirjoita omalla nimelläni?

Koska alkoholiongelma hävettää. Häpeän, etten voi, enkä halua enää juoda.

Sellaisessa yhteiskunnassa me elämme.

“Alkoholismi vaikuttaa niin neurologisesti kuin psyykkisesti, eikä sitä voi vähätellä sairautena. Sen negatiiviset vaikutukset hyvinvointiin ovat voimakkaampia kuin useissa muissa hyvinkin vaikeissa somaattisissa sairauksissa – tämä on todettu useissa yhteyksissä. Pahimmillaan alkoholismi voi johtaa kuolemaan.

Toivon, että voisimme unohtaa käsitykset, joiden mukaan alkoholismi olisi heikkoutta, mielenlujuuden puutetta tai huonoja geenejä. Alkoholismi on sairaus, jota voidaan ja tulee hoitaa. Siihen liittyvät haitat koskevat myös läheisiä, joiden elämään juominen väistämättä vaikuttaa. Kun alkoholismia hoidetaan, samalla apua saavat myös läheiset.”

Näin kirjoittaa A-klinikka Oy:n toimitusjohtaja ja lääketieteellinen johtaja, Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan päihdelääketieteen työelämäprofessori Kaarlo Simojoki artikkelissaan Alkoholismi – miksi se ei olisi sairaus?

Ongelmakäytössä, riippuvuudessa ja alkoholismissa on taustalla sama asia: alkoholia käytetään liikaa, eikä se pysy enää omissa käsissä. Se taas, ettei alkoholin käyttö pysy enää omissa käsissä, on käyttäjälle hirvittävän noloa myöntää. Se hävettää. Tuntuu heikolta, vaikka syvemmin ajateltuna on hurjaa pitää itseään alkoholia vahvempana. Kyseessä on voimakasta riippuvuutta aiheuttava päihde, jonka kanssa painii tavalla tai toisella yli miljoona suomalaista, joko juomalla itse, tai katsomalla sivusta, kun läheinen juo (lähde: Simojoki, Kaarlo: Alkoholismi — miksi se ei olisi sairaus?).

On geeneistä ja ympäristötekijöistä kiinni, kenen kohdalla alkoholista muodostuu ongelma. Ei siitä, kenellä on eniten mielenluujutta olla sairastumatta. Sairastumatta jättäminen mielenlujuuden merkkinä kuulostaa, ja näyttää kirjoitettunakin hirveän absurdilta ja väsyneeltä. Vanhanaikaiselta.

“Seuraavalla tähdellä asui Juoppo. Niin lyhyt kuin tämä vierailu olikin, teki se kuitenkin pikku prinssin hyvin alakuloiseksi.
– Mitä sinä teet? hän kysyi Juopolta, jonka tapasi istumassa hiljaisuudesta, edessään kokoelma tyhjiä ja täysinäisiä pulloja.
– Juon, vastasi Juoppo synkän näköisenä.
– Miksi sinä juot? kysyi pikku prinssi.
– Unohtaakseni, vastasi Juoppo.
– Unohtaaksesi mitä? kysyi pikku prinssi, jonka jo kävi sääliksi miestä.
– Unohtaakseni, että häpeän, tunnusti Juoppo pää painuksissa.
– Mitä sitten häpeät? tiedusteli pikku prinssi, joka olisi halunnut auttaa häntä.
– Häpeän sitä että juon, sanoi Juoppo sulkeutuen sitten lopulliseen sanattomuuteen.
Ja pikku prinssi jatkoi matkaansa aivan ymmällään.
»Isot ihmiset ovat toden totta aivan käsittämättömiä», hän ajatteli matkustaessaan eteenpäin.”
– Antoine de Saint
Exupéry: Pikku Prinssi

Alkoholiongelman kanssa painiva häpeää aluksi vuosia tai vuosikymmeniä sitä, että juo. Sitten, jos tai kun, otetaan härkää sarvista ja heitetään elämä päälaelleen, opetellaan uudet tavat ja parannutaan, hävetään vielä enemmän. Sitten vasta nimittäin alkaakin hävettää. Hävettää, että on juonut. Hävettää, että ei pysty enää juoda. Hävettää sanoa, että minulle ei sovi juominen. 

Mutta niinhän se on, että aina saa hävetä, kun osoittaa “heikkoutta”, eli inhimillistä tarvitsevuutta. Sitä, että on pieni jonkin asian edessä. Että on ihminen, eikä kaikkivoipa kone, joka vaikkapa nyt tässä esimerkissä puksuttaisi vain eteenpäin sietäen aivoja liuottavaa ääreishermostoa vaurioittavaa, riippuvuutta aiheuttavaa hermomyrkkyä.

”Bitches please, tästä ei ole varaa olla hiljaa, koska tabut tappavat”, tokaisi tuttavani, kun puhuimme siitä, miten vaikeaa alkoholiongelmasta on julkisesti puhua, kuinka paljon alkoholiongelma hävettää ihmisiä. On hyväksyttävämpää olla kännissä, kuin myöntää, että ei voi olla kännissä.

Miten nurinkurista.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *