Kuukausi viinittä, paras joululahja

Muutama päivä sitten lopettamispäätöksestä humpsahti kuukausi: nyt takana on ensimmäinen kuukausi ilman alkoholia. Vähän huomaamatta, odottamatta; en ajattele juomattomuutta niin aktiivisesti, että kuukausipäivää olisi odottanut tai ihmetellyt suuresti. Se vain tuli, ja meni, ja nyt muutama päivä myöhemmin muistan siitä kirjoittaa.

Kuukausi ilman alkoholia lienee pisin holiton aika 1,5 vuoteen. Muistelen, että viimeksi olin näin kauan juomatta ennen Helsinkiin muuttoa, eli alkukeväästä 2019. Olin tuolloin vielä hyvin vaikeassa parisuhteessa. Vaikka ajattelisi, että juuri vaikeassa parisuhteessa alkoholiongelmainen joisi ja joisi (kokeilin minä vuosien varrella kyllä sitäkin), niin juuri ennen eroa, tuona keväänä, minä pakeninkin sitä kauheutta parsakaaliin ja treenimaratoneihin. 

Yritin pelastaa pelastamattomissa olevaa kontrollilla. Uimalla ja juioksemalla sitä pakoon, mittaamalla vyötärön ja punnitsemalla vihreät vihannekset. Ottamalla itsestäni säihkyviä kuvia vartalonmyötäisessä mekossa.

Eron jälkeen alkoholi hiipi takaisin elämääni hitaasti, mutta varmasti. Uuden intensiivisen, ajatuksia ja energiaa vievän, mutta intohimoisen suhteen, ja tuon suhteen ulkopuolisten kriisien myötä alkoholi läheni taas ystäväksi. Ei ihan päivittäiseksi, mutta viikottaiseksi. 

En halua kiusata itseäni miettimällä, kuinka paljon parempi olisi, jos alkoholi ei olisi enää hiipinyt takaisin elämääni. Se ei ole inspiroivaa. On inspiroivampaa ajatella alati ja jatkuvasti edessä olevaa muutoksen mahdollisuutta. Kuten upea esimieheni sanoi (ei tosin liittyen juomiseen, vaan muistaakseni johtamistaitoihin): “Voit päättää, että huomenna herätessäsi olet jotain aivan muuta.” 

Tuo ajatus on lohduttava, ja sitä sivuaa myös Riko rutiinit atomeiksi -kirjan kirjoittaja James Clear: tapoja muuttaessa oleellista on muuttaa koko identiteetti. On inspiroivampaa ajatella olevansa ihminen, joka ei käytä alkoholia, kuin ajatella olevansa ihminen, jolla on alkoholiongelma ja joka tässä nyt koittaa olla juomatta.

Noissa kahdessa ajattelutavassa on valtava, identiteettiin vaikuttava sävyero. 

kuukausi ilman alkoholia

Mutta eilen oli jouluaatto. Mitä minä join, kun en juonut?

Tein alkoholittomasta punaviinistä, glögistä, appelsiinista ja granaattiomenan siemenistä sangrian. Aivan kuten sinä uutenavuotena, josta kirjoitin. Tuo kaunis hetki on muuten yksi niistä hyvistä hetkistä, joita meillä siinä aiemmin mainitsemassani, hyvin vaikeassa parisuhteessa oli. Yksi niistä ajanjaksoista, jolloin meni niin hyvin, ettei tarvinnut 1. juoda eikä toisaalta 2. syödä vain parsakaalia ja kirjaimellisesti juosta paskaa pakoon.

Eilen minä kävin läpi koko tunteiden skaalan joulupöydässä. Ihan yhtäkiä. Mietin, että vielä kaksi vuotta sitten saman pöydän ääressä istui vierelläni kumppani.

Kittasin tummaa Crispiä ja mietin, että olen sinkku, että tulen varmaan olemaan sinkku vielä vuosia, kun en minä tiedä yhtään missä asun vuoden päästä, ja sitten olisi tarkoitus muuttaa ulkomaille (kuka tällaiseen seilailuun lähtisi mukaan?), ja mitäs, haluanko minä lapsia, voi lapset, en minä niitä kerkiä tehdä, ehkä jään vain yksin, ja joulut tulevat olemaan tällaisia: olen kolmas pyörä, olen yksin, käyn joulusaunassa yksin, kun muut käyvät kaksin, miten ihanaa olisi NYT vertailla pienpanimoiden jouluoluita, ottaa lasi portviiniä, lasi punaviiniä. Ottaa. Ottaa, ja olla sitten olematta yksin; ystävän kanssa.

Olin lähellä purskahtaa itkuun savukalkkunat ja rosollit edessäni. Kaikki tuntui yhtäkiä niin merkityksettömältä, että mietin hetken jos toisenkin, että entä jos kaataisin mukiini amarettoa ja joisin sitä salaa vierashuoneessa, ei kukaan huomaisi, ja sitten huomenna voisin jatkaa viinitöntä linjaani. Mitä helvettiä aivot?

No, en kaatanut, en juonut.

Oli vaikea katsoa muiden humaltuvan. Onneksi jouluperinteemme ovat varsin rauhalliset, eikä kukaan juo hirveitä kännejä, mutta tämä oli ensimmäinen ilta viinittömän vuoteni aikana, kun kohtasin humalaisia ihmisiä.

Se oli myös vaivaannuttavaa: kun sukulainen pitää viskin voimalla liian monen minuutin puheen, jossa ei ole mitään punaista lankaa, jonka ydinpointti käytiin oikeastaan läpi jo puhetta edeltävässä keskustelussa, tuntuu olo kiusalliselta. Ei niinkään koska häpeäisi toisen puolesta, en minä sitä, vaan koska se tuo pintaan oman suhteen alkoholiin. Tuollainenko minäkin olin?

En nyt ainakaan tuon fiksumpi.

Ja sillä hetkellä sitä kiittää itseään siitä, että jätti ne portviinit ja vahvat pienpanimoiden jouluoluet juomatta. Selvä mieli tuntuu yllättävän taivaalliselta. 

Parhaalta joululahjalta.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *