Helvetin Siilitie

Kännykän muistiosta:

”Istun vikassa metrossa matkalla Idästä kotiin. On hirveän hyvä olla. Väsyttää. Takana sosiaalinen ilta. Huomenna herään työpalaveriin, vaikka huomenna on sunnuntai, ja vaikka herään, olen iloinen; en oikeastaan malttaisi odottaa. Koen olevani monelta osalta niin hirveän etuoikeutettu että en osaa suhtautua tilanteeseeni. Kuka varaa mielellään työpalavereja sunnuntaiaamuille ja nauttii työstään niin, että odottaa palaveria innoissaan?
Join alkoholitonta olutta koko illan ja söin mutakakkua. Nauroin ja höpötin, en niin paljon kuin kännissä, mutta jonkin verran kuitenkin. Kivoja ihmisiä.
Metro menee Siilitien pysäkin ohi, ja mieleeni tulee Hän, ja vaikka istun vikassa metrossa, vatsaani alkaa vääntää pelko siitä, että hän astuisi samaan vaunuun.
”Igelskottsvägen” metron kaiuttimesta herätää yhä tunnetilan vuoden takaa.
Olen onnellisempi nyt kuin hänen kanssaan koskaan olin, minä kaipaan silti. Tiedän, ettei tämän kaltainen rauha olisi mahdollista, jos hän istuisi tuossa.
Tuijotan ikkunasta ulos enkä näe ketään. Rintaa painaa. Mitä Hänelle kuuluu?
Onneksi en ole kännissä.”

Kohtaamisia

Seuraavana yönä tulee 10 viikkoa lopettamisesta. En tiedä, tuntuuko se pitkältä vai lyhyeltä ajalta.

Jos joku olisi sanonut minulle viime kesänä, että ”kuule, tulet aivan pian olemaan yli kaksi kuukautta juomatta, ja se tuntuu sinusta hyvältä ja helpolta”, en olisi ehkä uskonut. Tuolloin viikkokin alkoholitta tuntui saavutukselta.

Mutta nyt, kun viikot vierivät, ei aika tunnukaan pitkältä.

Tuttavapiiriini on eksynyt enemmän ja vähemmän vahingossa ihmisiä, jotka ovat olleet pitkään juomatta. Kun vertaan omaa matkaani heihin, tunnen olevani aivan lapsen kengissä. Ei pitäisi vertailla. Jokainen on joskus ollut alussa, ja lopulta riippuvainen ihminen painii samojen kysymysten äärellä uudelleen ja uudelleen, vaikka aikaa kuluisikin. Olemme samassa veneessä.

Olen siis tietoisesti hakeutunut sellaisten ihmisten seuraan, jotka eivät käytä alkoholia. Se on helpompaa niin. Minua ei varsinaisesti haittaa, jos muut juovat, mutta on ihanaa, jos omasta lopettamisesta voi intoilla tai kriiseillä siten, että ympärillä olevat ymmärtävät omakohtaisesti mistä puhun. Puhuminen ja jakaminen on tärkeää.

Olen myös täysin sattumalta ajautunut holittomien seuraan. Esimerkiksi, olen tässä deittaillut miestä, jonka kanssa juomattomuus tuli vasta tutustumisen jälkeen puheeksi. Hitto, että jännitti tulla oman alkoholiasian kanssa kaapista ulos uudelle ihmiselle:

”En muuten ole juonut marraskuun jälkeen”, kerroin lopulta jonkun asiaan etäisesti liittyvän keskustelun lomassa.

”Jaa! Tervetuloa kerhoon!” mies toivottikin, ja halasi.

Hämmennyin.

”Jaha! Kiitos!”

”Joo, en mäkään ole juonut enää pitkään aikaan. Viinasta tulee vain paha mieli”, hän kertoi.

”Niin tulee. Musta tuntui, että se alkoi viedä elämältä värit. Join ja pakenin asioita, jotka pitää kohdata.”

”Kohtaatko sä nyt niitä asioita?” hän kysyi.

”Kohtaan. Se on vaikeaa.”

”Mutta se pitää tehdä. Sitten se helpottaa.”

”Niin pitää, niin helpottaa.”

Sain myös hiljattain tänne blogiin ensimmäisen kommentin! Se oli ihanaa. Ja yllättävää. En jotenkin ajattele, että näitä kukaan lukisi, mutta on motivoivaa kuulla tarjoavansa jollekulle samaistumispintaa.

Tämän 10 viikon aikana kaikista tärkeimpään rooliin on noussut kohtaaminen. Se, että saattaa kertoa tarinansa, kipunsa ja ilonsa jollekulle, että saa tilan ja ajan muodostaa itselleen sekä toisille rehellisen käsityksen siitä, mitä on tapahtunut ja miten tällä hetkellä voi.

Sillä tavoin jaksaa, kun ei jää yksin.

Takaisin valoon

Syöksähdin saunasta jäiseen mereen ja tallustin avojaloin hangessa. Ihmettelin hankia ja pimeydessä loistavia valoja. Nautin purevasta pakkasesta. Saunomisen ohella inkiväärilimsasta.

Mietin lauteilla istuessa, valtavasta saunan ikkunasta merta ihaillessa, että miten onnelliseksi selvä mieleni tulee luonnosta. Koin tuona iltana, siellä metsän siimeksessä ollessani olevani harvinaisen elossa.

Ja tuota iltaa seurasi päivä, jolloin laskin pulkalla mäkeä alas, kierin ees taas, nauroin ja hörpin piparminttuteetä termarista. Istuin alas kahvilaan juomaan kaakaota, lämmittelemään, ihmettelemään kahvion vessan peilistä pipotukkaa ja punaista nenää.

Talvipäiviä, kerrassaan.

Vielä juodessani, noistakin päivistä kumpaisaakin olisi värittänyt alkoholi, joka olisi vienyt päivistä aikaa, oikeita tunteita, energiaa ja ajatuksia. Koska juodaan? Voinko vielä juoda? Onko outoa jos jo/vielä juon? Juoko muut? Paljonko me juodaan?

Nyt sen sijaan, nyt sitä vain elää. On hetkessä.

Juodessani olen vauhdikas kaupunkieläjä. Norkoilen ravintoloissa ja olen liikkeessä mahdollisimman paljon. Haen ja etsin tunnetta, uusia kokemuksia, välttelen tyhjyyden tunnetta.

Selvänä vauhdikkuus vaihtuu aina urheiluun. Aina silloin muistan, miten rakastankaan liikkua ja haastaa kehoani. Samalla mieli rauhoittuu. Vietän päiväkausia itsekseni omien projektieni parissa. Kaipaan metsään ja huomaan vältteleväni vipinää. Tyhjyys ja rauha lämmittävät.

Kumpi näistä on aito minä? Niinpä.

Suunnittelin Lappiin muuttoa ensimmäisen kerran exäni kanssa vuosia sitten. Taisin olla juuri tuolloin selvällä jaksolla. Asia jäi, tuli erokin. Join taas vuosia, paljonkin.

Seuraavan kerran Lappi tuli ajatuksiini kesällä 2020, kun alkoholin lopettaminen alkoi kutkutella mielessäni ja aloin viettää pidempiä pätkiä ilman viiniä, kuin tunnustellen.

Istuin heinäkuussa saaremme mökin kuistilla äitini kanssa. Totesin:

”Tää voi kuulostaa hullulta, mutta epäilen, että lähden Lappiin ensi vuonna.”

Äiti sanoi, että uskoisi minun viihtyvän siellä. Minua ihmetytti, että olin sanonut sen ääneen, ja minua ihmetytti, ettei äitini toppuutellut lainkaan.

Ja niin, kun marraskuussa lopetin juomisen kokonaan vuodeksi, alkoi ajatuksille tulla enemmän tilaa. Mieleni ja kehoni huusivat luontoa ja tyhjyyttä. Lappi tuli uniini. Aamuihini. Tietokoneeni näytölle. Päiväkirjani sivuille kirjoitetuiksi sanoiksi, ja pian puheeksi huulilleni, ja sen kautta oikeiksi päätöksiksi.

Lappiin. Luontoon. Sinne tunnen kaiken minussa kuuluvan, juuri nyt.

Selvän mielen oksettava muistotulva

Ennen vuodenvaihdetta mieleeni alkoi putkahdella toinen toistaan hirveämpiä muistoja, joihin liittyy tavalla tai toisella alkoholi. Olen saattanut olla itse kännissä ja inhottava, tai sitten toinen osapuoli on ollut humalassa ja satuttanut minua.

En ole muistanut näitä muistoja, mutta nyt ne kaikki ovat mielessäni raakoina, kipeinä, todellisina ja vahvoina. Se on raskasta ja se on ollut yllättävää – juomista lopettaessa en osannut varautua mihinkään tällaiseen siksikään, koska juomismääräni eivät ole olleet mahdottoman suuria. En ole ollut humalassa päivittäin, en edes viikottain.

Terapeuttini epäili, ettei kyse ole välttämättä niinkään alkoholin lopettamisesta itsessään vaan siitä, että olen alkanut voida yleisestikin paljon paremmin. Mieleni havaitsee, että nyt on voimia käsitellä jotain sellaista, joihin ei vaikeimpina ja stressaavimpina aikoina olisi ollut paukkuja.

Minulle ei ole tyypillistä uhriutua, vaan nähdä toiset uhrina. Kun joku kohtelee minua väärin, en tunne vihaa, vaan mietin automaattisesti, että mitä minä tein, kun tuo tekee minulle näin – uskon syyn aina ja aidosti olevan minussa. Olen opetellut ja yritän yhä opetella tästä pois.

Kuitenkin tästä johtuen nämä mieleeni putkahtelevat muistot ovat äärimmäisen raskaita. Monessa tilanteessa toisessa osapuolessa on ollut vähintään yhtä paljon vikaa kuin minussa, mutta näen silti vain oman osuuteni ja koen sen hyvin raskaasti. Saatika sitten ne muistot, joissa olen ollut oikeasti vailla mitään syytä täysi kusipää ja loukannut toista. Nämä muistot ovat kaikista vaikeimpia kohdata.

Viimeisten viikkojen aikana olen ymmärtänyt riipivästi myös sen, miten alkoholi onkaan ollut niin monen riidan, kurjan tilanteen ja sattumuksen taustalla. Omassa elämässäni, läheisteni elämässä ja hitto, maailmassa ylipäätään.

Olen läpikäynyt paljon omaa humalakäytöstäni, juomistottumuksiani ja sitä, mikä tai kuka olen ilman alkoholia. Se ihminen on hyvin eri. Ymmärrän kyllä, miksi tuo ihminen on juonut: alkoholi on ollut työkaluni selvitä elämästä ja paeta niitä asioita, joita en ole halunnut tai edes pystynyt kohdata.

Minulla ei ole ollut voimia kohdata oikeaa elämää raakana sen kaikkine väreineen. Alkoholi tekee kaikesta usvaista. Mieleni on ollut jatkuvassa alkoholin aiheuttamassa sumutilassa, joka estää kokemasta elämää niin raadollisena, kuin se on. Alkoholi on ollut pakopaikkani ja kirjaimellisesti liuotin, jolla myrkyttää elämän vaiheet vähemmän tosiksi ja muka pienemmiksi. Alkoholi on ollut keino kieltää todellisuus.

Näiden ajatusten keskellä ei ole tehnyt mieli juoda. Olen ollut nyt kuukauden ja kaksi viikkoa, eli 44 päivää juomatta, ja itse juomattomuus on ollut yllättävän helppoa. Luulin, että alkoholista kieltäytyminen ja sen ostamatta jättäminen olisi koko prosessissa vaikein osuus. Luulin, että siksi on hyvä alkaa kirjoittaa blogia. Että olisi turvasatama, johon tulla huutamaan, että vittu kun tekee mieli viiniä. Mutta kun ei minun tee mieli viiniä. Ei tippaakaan.

Sen sijaan tuntuu vain pahalta. Oikeastaan minusta tuntuu, että tällä hetkellä minä vain suren kaikkea sitä pahaa, mitä alkoholi aiheutti, läpikäyn suuria ja vaikeita traumoja, ja siinä ohessa koetan sisäistää, ettei minun enää tarvitse juoda. Että elämä tulee olemaan helpompaa.

Minun tekisi mieli käpertyä ajatuksineni johonkin syrjäisään mökkiin, mutta tiedän, ettei pysähtyminen auttaisi. On hyvä pysyä liikkeessä. Liike on lääke, sanotaan, ja uskon tähän.

Siksi olen tehnyt melko paljon töitä, kuunnellut tuntitolkulla äänikirjoja, olen urheillut ja meditoinut. Meditointi on minulle jo ennestään tuttua, mutta viimeisten viikkojen aikana siitä on tullut suuri turvasatamani. Pari päivää sitten minusta tuntui eräs vuosien takainen asia niin pahalta, että meinasin kirjaimellisesti oksentaa. Sisälläni oli ja on niin suurta pahaa oloa, että se saa minut tuntemaan oloni fyysisesti pahoinvoivaksi. Mietin hetken, että täytyykö mennä vessaan, mutta meninkin sitten nököttämään meditaatiojakkaralleni tekemään harjoitusta. Sitten ei enää oksettanut.

Vaikeista tunteista johtuen varasin tälle viikolle kaksi terapia-aikaa. Koen olevani valtavan etuoikeutettu, kun minulla on varaa käydä psykoterapiassa, kun minulla on alkoholittomia ystäviä sekä työpaikka, jossa ei juoda. Minulla on kaikki mahdollisuudet opetella elämään ilman alkoholia ja opetella uudenlaiset työkalut vaikeiden tunteiden ja harvinaisen kipeiden muistojen käsittelyyn. Olen siitä kiitollinen.

Vaikka tämä kirjoitus kuulostaa varmaan siltä, että voin tällä hetkellä todella huonosti, niin en voi. Pääosin voin hyvin, olen energinen, innostun asioista ja olen lähinnä kiitollinen siitä, että olen päässyt elämässäni nyt siihen pisteeseen, jossa vaikeiden asioiden käsittely saattaa alkaa. Jollain tapaa kipu ja paha olo eivät pelota minua, vaan pystyn nyt kohtaamaan ne tietynlaisella rauhalla.

Ja jos en pysty, pakenen todellisuutta typeriin YouTube-videoihin tai tietokonepeleihin. Kyllä nykymaailmassa mainioita välineitä todellisuuden pakoiluun riittää, vaikkei päihteitä käyttäisikään!

Tässä kirjoituksessa ei ollut varmaan päätä eikä häntää, mutta mennään tällä. Joskus täytyy vain oksentaa ulos, edes tällainen kirjaintulva.

Niin ja hyvää uutta vuotta! Minä join vuodenvaihteessa alkoholitonta kuohuviiniä ja inkiväärilimsaa.

Kuukausi viinittä, paras joululahja

Muutama päivä sitten lopettamispäätöksestä humpsahti kuukausi: nyt takana on ensimmäinen kuukausi ilman alkoholia. Vähän huomaamatta, odottamatta; en ajattele juomattomuutta niin aktiivisesti, että kuukausipäivää olisi odottanut tai ihmetellyt suuresti. Se vain tuli, ja meni, ja nyt muutama päivä myöhemmin muistan siitä kirjoittaa.

Kuukausi ilman alkoholia lienee pisin holiton aika 1,5 vuoteen. Muistelen, että viimeksi olin näin kauan juomatta ennen Helsinkiin muuttoa, eli alkukeväästä 2019. Olin tuolloin vielä hyvin vaikeassa parisuhteessa. Vaikka ajattelisi, että juuri vaikeassa parisuhteessa alkoholiongelmainen joisi ja joisi (kokeilin minä vuosien varrella kyllä sitäkin), niin juuri ennen eroa, tuona keväänä, minä pakeninkin sitä kauheutta parsakaaliin ja treenimaratoneihin. 

Yritin pelastaa pelastamattomissa olevaa kontrollilla. Uimalla ja juioksemalla sitä pakoon, mittaamalla vyötärön ja punnitsemalla vihreät vihannekset. Ottamalla itsestäni säihkyviä kuvia vartalonmyötäisessä mekossa.

Eron jälkeen alkoholi hiipi takaisin elämääni hitaasti, mutta varmasti. Uuden intensiivisen, ajatuksia ja energiaa vievän, mutta intohimoisen suhteen, ja tuon suhteen ulkopuolisten kriisien myötä alkoholi läheni taas ystäväksi. Ei ihan päivittäiseksi, mutta viikottaiseksi. 

En halua kiusata itseäni miettimällä, kuinka paljon parempi olisi, jos alkoholi ei olisi enää hiipinyt takaisin elämääni. Se ei ole inspiroivaa. On inspiroivampaa ajatella alati ja jatkuvasti edessä olevaa muutoksen mahdollisuutta. Kuten upea esimieheni sanoi (ei tosin liittyen juomiseen, vaan muistaakseni johtamistaitoihin): “Voit päättää, että huomenna herätessäsi olet jotain aivan muuta.” 

Tuo ajatus on lohduttava, ja sitä sivuaa myös Riko rutiinit atomeiksi -kirjan kirjoittaja James Clear: tapoja muuttaessa oleellista on muuttaa koko identiteetti. On inspiroivampaa ajatella olevansa ihminen, joka ei käytä alkoholia, kuin ajatella olevansa ihminen, jolla on alkoholiongelma ja joka tässä nyt koittaa olla juomatta.

Noissa kahdessa ajattelutavassa on valtava, identiteettiin vaikuttava sävyero. 

kuukausi ilman alkoholia

Mutta eilen oli jouluaatto. Mitä minä join, kun en juonut?

Tein alkoholittomasta punaviinistä, glögistä, appelsiinista ja granaattiomenan siemenistä sangrian. Aivan kuten sinä uutenavuotena, josta kirjoitin. Tuo kaunis hetki on muuten yksi niistä hyvistä hetkistä, joita meillä siinä aiemmin mainitsemassani, hyvin vaikeassa parisuhteessa oli. Yksi niistä ajanjaksoista, jolloin meni niin hyvin, ettei tarvinnut 1. juoda eikä toisaalta 2. syödä vain parsakaalia ja kirjaimellisesti juosta paskaa pakoon.

Eilen minä kävin läpi koko tunteiden skaalan joulupöydässä. Ihan yhtäkiä. Mietin, että vielä kaksi vuotta sitten saman pöydän ääressä istui vierelläni kumppani.

Kittasin tummaa Crispiä ja mietin, että olen sinkku, että tulen varmaan olemaan sinkku vielä vuosia, kun en minä tiedä yhtään missä asun vuoden päästä, ja sitten olisi tarkoitus muuttaa ulkomaille (kuka tällaiseen seilailuun lähtisi mukaan?), ja mitäs, haluanko minä lapsia, voi lapset, en minä niitä kerkiä tehdä, ehkä jään vain yksin, ja joulut tulevat olemaan tällaisia: olen kolmas pyörä, olen yksin, käyn joulusaunassa yksin, kun muut käyvät kaksin, miten ihanaa olisi NYT vertailla pienpanimoiden jouluoluita, ottaa lasi portviiniä, lasi punaviiniä. Ottaa. Ottaa, ja olla sitten olematta yksin; ystävän kanssa.

Olin lähellä purskahtaa itkuun savukalkkunat ja rosollit edessäni. Kaikki tuntui yhtäkiä niin merkityksettömältä, että mietin hetken jos toisenkin, että entä jos kaataisin mukiini amarettoa ja joisin sitä salaa vierashuoneessa, ei kukaan huomaisi, ja sitten huomenna voisin jatkaa viinitöntä linjaani. Mitä helvettiä aivot?

No, en kaatanut, en juonut.

Oli vaikea katsoa muiden humaltuvan. Onneksi jouluperinteemme ovat varsin rauhalliset, eikä kukaan juo hirveitä kännejä, mutta tämä oli ensimmäinen ilta viinittömän vuoteni aikana, kun kohtasin humalaisia ihmisiä.

Se oli myös vaivaannuttavaa: kun sukulainen pitää viskin voimalla liian monen minuutin puheen, jossa ei ole mitään punaista lankaa, jonka ydinpointti käytiin oikeastaan läpi jo puhetta edeltävässä keskustelussa, tuntuu olo kiusalliselta. Ei niinkään koska häpeäisi toisen puolesta, en minä sitä, vaan koska se tuo pintaan oman suhteen alkoholiin. Tuollainenko minäkin olin?

En nyt ainakaan tuon fiksumpi.

Ja sillä hetkellä sitä kiittää itseään siitä, että jätti ne portviinit ja vahvat pienpanimoiden jouluoluet juomatta. Selvä mieli tuntuu yllättävän taivaalliselta. 

Parhaalta joululahjalta.

Olo kuin lapsella

Alkoholi vie elämästä ilon. Joillakin helpommin kuin toisilla. Itse kuulun niihin, joilla jo kohtuukäytön rajalla elämän värit alkavat haalistua – saatika sitten, kun kohtuukäytön rajat paukkuvat. Silloin krapulat aiheuttavat järkyttäviä ahdistus- ja masennustiloja moneksi päiväksi. Ja silti sitä vain juo, eikä näe, että on siihen aineeseen koukussa. Miten salakavalaa.

En ole kai koskaan oksentanut krapulassa, en moneen vuoteen edes humalassa. Kestän fyysisesti alkoholia hyvin, mutta mieleni ei pysy perässä. En ymmärrä, kuinka olen selvinnyt elämän eri vaiheista samaan aikaan juoden. Mietin tänään, että ehkä heikon sijaan olenkin aika vahva. Vaatii vahvuutta sietää sellaisia paskaoloja päivästä toiseen ja silti suoriutua elämästä.

I Am Sober -sovelluksen mukaan olen ollut nyt 24 päivää juomatta. Elämänilo kasvaa päivä päivältä. Innostun herkemmin.

Itkenkin kyllä helpommin. Eilen aloin itkeä, kun katsoin dokumenttia simpanssien salametsästyksestä. Toissapäivänä aloin itkeä keskinkertaiselle draamaelokuvalle. Kun muutin ja pakkasin tavarani ja löysin kaapin perältä entisen poikaystäväni kirjoittaman monen sivun kirjeen, jonka hän antoi minulle eromme yhteydessä, itkin vartin. Eromme aikaan en itkenyt lainkaan, vaikka yritin.

Päätimme äitini kanssa pitää perjantaina elokuvaillan. Tehdään tortilloja ja ostetaan irtokarkkeja. Katsotaan joku hyvä elokuva.

Nyt on keskiviikko, ja odotan jo nyt superinnoissani tuota elokuvailtaa. Väitän, että koko leffailta tuntuisi mähmäiseltä yritykseltä tehdä jotain kivaa yhdessä, jos joisin vielä. Ihan totta. Kyllä minä juodessanikin osasin (mielestäni) näytellä innostunutta, mutta todellisuudessa mieleni juoksi jossain toisaalla. Viinissä. Nyt pienemmätkin asiat saavat innostumaan – ihan kuin lapsena.

Lapsena viikkojen kohokohtia olivat ratsastustunnit ja perjantai-illat, kun haimme kiinalaista ja katsoimme Jackie Chanin elokuvia (olin lapsena ihastunut Jackie Chaniin). Muistan nyt – jos en elävästi – niin kuitenkin aika hyvin sen, miltä lapsen mieleni tuntui.

Juomattomuus vapauttaa aikaa ja tilaa. Menen tänään kävelylle metsään ja mietin jo nyt, mitä äänikirjaa kuuntelisin (minulla on kesken kai neljä, jonka lisäksi luen fyysisenä kolmea eri kirjaa). Opiskelin ja luin kyllä juodessanikin, mutta en näin intensiivisesti. Keskittymiskykyni, tiedonjanoni ja uteliaisuuteni tuntuvat kasvavan viikko viikolta.

Luin Ira Koivun Vapaa viinistä -kirjan vuorokaudessa (jep, sitä saattaa lukea kirjan vuorokaudessa, kun ei juo), ja siinä puhuttiin kovasti kasvavasta ilosta ja uudesta elämästä. Että lopettaminen on hauskaa.

Tykkään Koivun positiivisesta lähestymistavasta. Nautin kai itsekin nyt tällaisesta lopettamishurmoksesta, jossa kaikki näyttäytyy uutena, kiehtovana mahdollisuutena, mutta samaan aikaan odotan haasteita: ei tämä voi olla vain helppoa, ja tuntuisi hölmöltä uskoa kaiken olevan vain yhtä riemua ja juhlaa.

Mutta nautitaan nyt, kun ilo täyttää sisuskalut.

Kerron sitten, kun itken taas viinilasin perään.

Heikkojen mielten alkoholiongelma, vai ongelma nimeltä alkoholi

On helppoa ajatella kadun varressa istuvasta humaltuneesta miehestä, että hän on itse itsensä tuohon pisteeseen juonut. Hän on tehnyt valintoja. Hänellä on alkoholiongelma. Hän on alkoholisti. Hänessä siis, hänessä on se vika. Hän on heikko

Olen pitänyt itseänikin heikkona. Olen juonut enemmän, mitä olen suunnitellut. Olen mokaillut. En ole toisin sanoen ollut kontrollissa omasta juomisestani, ja olen mieltänyt sen mielen heikkoudeksi.

Mutta, entä jos vika on alkoholissa?

”Are you weak-willed in other areas of your life or is it alcohol a strange exception?” kirjoittaa Annie Grace kirjassaan This Naked Mind.

En. Rakastan työtäni, ja opiskelu on minulle kuin harrastus. Maksan laskuni ja pesen pyykkini. Imuroin kerran viikossa. Syön kasviksia.

Mutta jostain syystä viinin äärellä vahvuus katoaa. Olen saattanut juoda arkisin ja vaihtaa suunnitelmia alkoholin vuoksi, minkä olen silloin osannut perustella itselleen ja muille ties millä.

Miksemme voi myöntää alkoholin olevan riippuvuutta aiheuttava myrkky, jonka edessä kuka tahansa voi menettää kontrollin? Mietin kuvitteellista yhteiskuntaa, jossa kannustettaisiin heroiinin, amfetamiinin ja kokainiin kohtuukäyttöön – olisiko ihme ja kumma, jos joillakin se huumeiden käyttö ei jäisi vain yhteen koksuviivaan lauantai-iltaisin, vaan koko homma menisi överiksi?

Palatakseni takaisin pohdintaani: jos kontrollini on alkanut jo katoilla, mistä voin tietää, ettei se jossain kohtaa katoaisi tyystin?

Mikä riittäisi katkaisemaan kamelin selän? Jos vaikka rakkain läheiseni kuolisi? Tai jos joutuisin mittaviin talousongelmiin? Jos joutuisin pitkäaikaistyöttömäksi? Mikä tahansa näistä kriiseistä voisi pahimmassa tapauksessa johtaa siihen, että hukkuisin lopulta pullon pohjalle.

Mutta niin, entä se kadun varressa istuva mies. Mitä hän teki, ennen kuin päätyi istumaan kadun varteen? Missä hän oli töissä? Mitä hän opiskeli?

Kadun varressa istunut mies oli aivan kuten kuka tahansa muukin.

Oli opiskellut. Valmistunut. Ollut mukavassa työssä, ja viikonloppuisin juonut pullon viiniä – rentoutuakseen, kuinkas muutenkaan. Sitten firma joutui konkurssiin ja vaimo sairastui syöpään, ja tämä yhtälö sai hänet juomaan pullon viiniä, ei vain viikonloppuisin, vaan iltaisin. Lopulta myös päivisin, kunnes vaimo kuoli, eikä aamuisinkaan ollut enää syytä pysyä selvinpäin.

Tuskin mies kahden- ja kolmenkympin välissä oli ajatellut itsestään, että minä päädyn juomaan halvinta viiniä katukivetyksen reunalle, kun olen viisikymmentä.

Annie Gracen This Naked Mind on ollut valtavan hyvä kirja lopettamisen tueksi. Olen päättänyt heittäytyä kirjan mukaan kyseenalaistamatta liikaa. Otan tekstin vastaan sellaisenaan ja katson, mitä tapahtuu.

Muutan huomenna väliaikaiskotiini luonnon rauhaan, ja sain juuri tietää, ettei minusta löytynyt patti ollut kasvain. Ei ole syöpää. Kaikki on hyvin.

Eikä minun ole tehnyt mieli juoda, joka on ollut melko outoa. Koko marras-joulukuu on ollut melko raskasta aikaa paitsi koulu- ja työkiireiden, myös tämän yllättävän muuton ja muiden muuttujien vuoksi.

Tänään, kun kävelin aamulla labrasta kotiin minä mietin, että miten raskasta kaikki olisikaan juuri nyt, jos tähän päälle pitäisi vielä juoda. Alkoholittomuus ei tee elämästä helppoa, mutta helpompaa kaikki kyllä on.

Kaksi viikkoa viinittä

Tänään tulee kaksi viikkoa ilman alkoholia. Lopettamispäätöstä on helpottanut korona, vuodenaika, elämän kiire ja jatkuvasti kasvava, tarjolla oleva vertaistuen määrä. Tiesittekö esimerkiksi, että nykyään on tarjolla suomenkielinen verkkokurssi alkoholin käytön lopettamiseen?

Jos vain osaa etsiä, näkyvät juomattomuus ja sober curious -ilmiö sosiaalisessa mediassa ennennäkemättömällä tavalla. Tuntuu, että pinnan alla kuplii. Aistin ja uskallan väittää, että vuonna 2021 juomattomuus puhuttaa meitä uudella tavalla. (Jos siis haluaa olla edelläkävijä, kannattaa korkki laittaa kiinni jo nyt.)

Lopettamispäätöstäni on vaikeuttanut pari yllättävää tietoa. Ensinnäkin lantioni alueelta löydettiin epämääräinen patti, jonka myötä sain kiireellisen lähetteen poliklinikalle ensi maanantaiksi. Se on mitä todennäköisimmiten hyvälaatuinen kasvain tai kysta, joita minulla on ennenkin ollut, mutta tietysti jokin mustaa, ilkeää huumoria viljelevä piru istuu olkapäälläni ja kuiskuttaa korvaani käheällä äänellään pitkät illat, että:

”Mutta eikö olisikin sopivaa – tähän vuoden 2020 teemaan kerrassaan niin sopivaa – että tämä vuosi päättyisi siihen, että sinä *tupakkayskä-tauko*, että sinä saisit syöpädiagnoosin… Mitä sinä siinä kamomillateetä juot, avaa viinipullo, kuolet kuitenkin, kuolevainen, syöpään kuolet…”

kaksi viikkoa ilman alkoholia

Ja, jotta eivät stressitekijät jäisi vain piskuisiin kasvainepäilyihin ja ”kuolen syöpään” -painajaisiin, niin asunto tässä lähtee myös sitten alta 31.12.2020. Tyylikäs lopetus surkuhupaisalle vuodelle, oli syöpää tai ei. Tarkennukseksi todettakoon, ettei alkoholin ja asunnon kanssa ole keskenään mitään tekemistä, vuokrasopimus päättyy minusta riippumattomista syistä.

(Olisi tosin tämän kirjoituksen draaman kaaren kannalta sopivaa, että olisin juonut kotini ja työpaikkani ja opiskelutkin penkin alle, mutta siitä ei ole kyse. Onneksi alkoholi ei kerinnyt pilata elämässäni niin suuria asioita.)

Ja onneksi löysin uuden asunnon parissa päivässä, ja kaikki käytännön asiat on sovittu ja hoidossa, mutta että muutto. Sitä en tilannut, enkä odottanut.

Mutta, viinipullon korkki on pysynyt kaikesta tästä huolimatta kiinni.

Olen ennenkin ollut kaksi viikkoa ilman alkoholia, joten mitään mullistavaa en ole vielä havainnut. Sanomattakin selvää, että olo on parempi sekä henkisesti, että fyysisesti. On myös itselleni sanomatta selvää, että tietyt asiat vaikeutuvat, eikä tiettyjä asioita voi enää paeta viinilasin äärelle.

Spontaanit itkut, mutta myös naurut, ovat lisääntyneet. Samalla uni on vahvistunut. Luova työ osaltaan vaikeutunut, osaltaan helpottunut. Valehtelisin, jos väittäisin, etten kaipaa työntekoa lämpölampun alla, vilttiin kääriytyneenä, viinin huuruisena, tupakkaa karistaen, Yann Tiersen taustalla soiden.

En ole keksinyt tuon tradition tilalle mitään korvaavaa. Mitään samalla tavoin oksettavan kliseistä taiteilijasieluani ruokkivaa. Koen silti, että juomattomuus antaa nyt enemmän, kuin ottaa.

Matka jatkuu.

Vuoteen mahtuu elämän kirjo

Lähetin äidilleni viestin:

Olen sitten vuoden juomatta. Älä tarjoa mulle punaviiniä.

Äiti oli ylpeä, mutta ihmetteli, että vuosiko oikein. Eikö lyhyempi aika riittäisi? Tai askel askeleelta, steppejä sinne tänne. Aluksi kuukausi, sitten ehkä toinen.

Minä toivon, etten halua juoda enää koskaan. Vuosi loppuelämän taipaleella on pieni steppi – toivon mukaan, olettaen, että elän vanhaksi niin kuin mummu. Ja toisekseen, jos haluankin joskus vielä juoda, haluan kuitenkin oppia olemaan ensin juomatta. En halua yhdistää alkoholia enää yhteenkään tilanteeseen elämässä.

Uskon, että sen oppii vain olemalla.

Olen ollut aikuisiällä yhden uudenvuoden selvinpäin. Olin tuolloin vielä yhdessä entisen avopuolisoni kanssa, olimme tuolloin palanneet juuri takaisin Suomeen pitkältä ulkomaan matkalta. Tein ruokaa, porkkalaa ruisleivän päälle ja muistaakseni carbonaraa, leivoin kakkuja, jotain överiä mudcake-suklaa-mansikkajuustokakkua, ja söimme rakkaiden ihmisten kanssa pitkän pöytämme ääressä. Kynttilät paloi. Taustalla soi jo silloin Yann Tiersen. Koiramme söi muruja jalkojemme juuresta. Join sangriaa, jonka olin tehnyt alkoholittomaan punaviiniin, appelsiiniin ja granaattiomenan siemeniin.

Ennen puoltayötä entinen avopuolisoni ja äitini lähti ampumaan kahdestaan raketteja. Minä en välitä raketeista, joten jäin rapsuttelemaan koiraa sohvalle. Nukahdin sohvalle koiran alle ennen, kuin vuosi vaihtui.

Heräsin siihen, kun silloinen kumppanini kantoi meidät, minut ja koiran, sänkyyn. En tiedä, mitä kello oli, mutta oloni oli levollinen.

Ihana muisto.

Ja tuon muiston vuoksi minua ei mietitytä tuleva uusivuosi. En mieti, voinko olla selvinpäin, koska olen jo kerran ollut. Sen sijaan minua mietityttää monet muut hetket: pikkujoulut, syntymäpäivät, valmistujaiset, opiskelijariennot, vappu, kesälomareissut, kesän mökkiriennot, juhannus, tai ne hetket, kun tunnen pohjatonta yksinäisyyttä, ne hetket, kun olen stressaantunut, tai ne hetket, kun haluaisin nauraa vieläkin kovempaa.

Tämän kaiken oppimiseen menee ainakin vuosi. Ehkä enemmän, sillä olen juonut vuosia. Siksi tarvitaan uusia muistoja, kokemuksia, että näistä kaikista tapahtumista selviää. Selvinpäinkin.

Siksi olen ainakin vuoden viinittä.

Oppiakseni.

Miksi en kirjoita omalla nimelläni?

Koska alkoholiongelma hävettää. Häpeän, etten voi, enkä halua enää juoda.

Sellaisessa yhteiskunnassa me elämme.

“Alkoholismi vaikuttaa niin neurologisesti kuin psyykkisesti, eikä sitä voi vähätellä sairautena. Sen negatiiviset vaikutukset hyvinvointiin ovat voimakkaampia kuin useissa muissa hyvinkin vaikeissa somaattisissa sairauksissa – tämä on todettu useissa yhteyksissä. Pahimmillaan alkoholismi voi johtaa kuolemaan.

Toivon, että voisimme unohtaa käsitykset, joiden mukaan alkoholismi olisi heikkoutta, mielenlujuuden puutetta tai huonoja geenejä. Alkoholismi on sairaus, jota voidaan ja tulee hoitaa. Siihen liittyvät haitat koskevat myös läheisiä, joiden elämään juominen väistämättä vaikuttaa. Kun alkoholismia hoidetaan, samalla apua saavat myös läheiset.”

Näin kirjoittaa A-klinikka Oy:n toimitusjohtaja ja lääketieteellinen johtaja, Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan päihdelääketieteen työelämäprofessori Kaarlo Simojoki artikkelissaan Alkoholismi – miksi se ei olisi sairaus?

Ongelmakäytössä, riippuvuudessa ja alkoholismissa on taustalla sama asia: alkoholia käytetään liikaa, eikä se pysy enää omissa käsissä. Se taas, ettei alkoholin käyttö pysy enää omissa käsissä, on käyttäjälle hirvittävän noloa myöntää. Se hävettää. Tuntuu heikolta, vaikka syvemmin ajateltuna on hurjaa pitää itseään alkoholia vahvempana. Kyseessä on voimakasta riippuvuutta aiheuttava päihde, jonka kanssa painii tavalla tai toisella yli miljoona suomalaista, joko juomalla itse, tai katsomalla sivusta, kun läheinen juo (lähde: Simojoki, Kaarlo: Alkoholismi — miksi se ei olisi sairaus?).

On geeneistä ja ympäristötekijöistä kiinni, kenen kohdalla alkoholista muodostuu ongelma. Ei siitä, kenellä on eniten mielenluujutta olla sairastumatta. Sairastumatta jättäminen mielenlujuuden merkkinä kuulostaa, ja näyttää kirjoitettunakin hirveän absurdilta ja väsyneeltä. Vanhanaikaiselta.

“Seuraavalla tähdellä asui Juoppo. Niin lyhyt kuin tämä vierailu olikin, teki se kuitenkin pikku prinssin hyvin alakuloiseksi.
– Mitä sinä teet? hän kysyi Juopolta, jonka tapasi istumassa hiljaisuudesta, edessään kokoelma tyhjiä ja täysinäisiä pulloja.
– Juon, vastasi Juoppo synkän näköisenä.
– Miksi sinä juot? kysyi pikku prinssi.
– Unohtaakseni, vastasi Juoppo.
– Unohtaaksesi mitä? kysyi pikku prinssi, jonka jo kävi sääliksi miestä.
– Unohtaakseni, että häpeän, tunnusti Juoppo pää painuksissa.
– Mitä sitten häpeät? tiedusteli pikku prinssi, joka olisi halunnut auttaa häntä.
– Häpeän sitä että juon, sanoi Juoppo sulkeutuen sitten lopulliseen sanattomuuteen.
Ja pikku prinssi jatkoi matkaansa aivan ymmällään.
»Isot ihmiset ovat toden totta aivan käsittämättömiä», hän ajatteli matkustaessaan eteenpäin.”
– Antoine de Saint
Exupéry: Pikku Prinssi

Alkoholiongelman kanssa painiva häpeää aluksi vuosia tai vuosikymmeniä sitä, että juo. Sitten, jos tai kun, otetaan härkää sarvista ja heitetään elämä päälaelleen, opetellaan uudet tavat ja parannutaan, hävetään vielä enemmän. Sitten vasta nimittäin alkaakin hävettää. Hävettää, että on juonut. Hävettää, että ei pysty enää juoda. Hävettää sanoa, että minulle ei sovi juominen. 

Mutta niinhän se on, että aina saa hävetä, kun osoittaa “heikkoutta”, eli inhimillistä tarvitsevuutta. Sitä, että on pieni jonkin asian edessä. Että on ihminen, eikä kaikkivoipa kone, joka vaikkapa nyt tässä esimerkissä puksuttaisi vain eteenpäin sietäen aivoja liuottavaa ääreishermostoa vaurioittavaa, riippuvuutta aiheuttavaa hermomyrkkyä.

”Bitches please, tästä ei ole varaa olla hiljaa, koska tabut tappavat”, tokaisi tuttavani, kun puhuimme siitä, miten vaikeaa alkoholiongelmasta on julkisesti puhua, kuinka paljon alkoholiongelma hävettää ihmisiä. On hyväksyttävämpää olla kännissä, kuin myöntää, että ei voi olla kännissä.

Miten nurinkurista.